SabinaSipil Naisellista ilmaisua

Uskon reformaatio - päivityksiä saatavilla

 

Olen pienestä lähtien ollut viehättynyt tarinoista kuten lapset ympäri maailmaa vain voivat olla. Esitin, tanssin, lauloin, luin ja piirsin, tarinoita eläen. Tarinoiden maailma psykologiamme selittäjänä vie kaikki ihmislajin lapset, nuoret ja aikuiset taas uudelle ja uudelle tietoisuuden tasolle perimätiedon ja uuden, karttuvan tiedon myötä.

Me ihmiset luemme, tutkimme ja opetamme läpi elämämme. Tarinoiden on tarkoitus viedä mennessään: laajentaen aikakäsityksemme tästä hetkestä ikuisuudeksi, antaa uusia näkökulmia, tuoda tunteita - yhteisöllisyyden, kasvamisen, pelon, surun, menetyksen, kiihotuksen, vääryyden, onnistumisen, pettymyksen – kaikkia tunteita. Erityisesti lapsi ja nuori oppii uutta joka päivä. Mikään ei ole pelottavampaa ja elävöittävämpää kuin astua omalta mukavuusalueeltaan pois: tämä on aikuisten aivojen inspiroiva uteliaisuushaaste loppuelämällemme.

Psykologia osaa jo selittää, miksi tietyt taideteokset, kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden teokset kutsuvat meitä, kestävät aikaa ja menestyvät: taiteilija vastaa tietoisesti tai tiedostamattaan lukijoiden psykologisiin tarpeisiin parhaiten. Nykynuorelle tarinankerronnan perinne on koodattu myös juonellisiin tietokonepeleihin. Ihmisen tarinankerronnan perinne on suurin perintömme periä ja suurin vastuu jättää edelleen jälkeemme.

Meillä lapsuudenkodissani kuuluttiin kirkkoon ja nyt omassa kodissamme kuulutaan tänäkin päivänä, suomalaista kulttuuriperinnettä mukaellen ja  antaen sen tarjota vastauksensa ihmiselämän perimmäisiin kysymyksiin tiedostamattomina käyttäytymiskoodeina arjen tiimellyksessä. Mitä ovat arvot?  Mitä on luottamus, kärsivällisyys? Usko, toivo, rakkaus? Siihen on syynsä, miksi Raamattu on kerätty tuoksi elämänviisauksien kokoelmaksi; ensimmäiseksi psykologian oppikirjaksi. Mutta muistaako monikaan tässä ajassa enää noita syitä tai kuinka moni enää kysyy niitä tieteen kielellä? Minä kirjoitan kristillisyydestä, sillä se on minun arvomaailmani perusta ja länsimainen kulttuuri jatkuvuudessaan antoisa elämäntapa. Raamatun tutkimus psykologis-biologisessa mielessä myös viittaa siihen, että se on hyvinkin monipuolinen ihmislajin säilyttämä evolutiivisen viisauden,  koko ihmislajin sosiaalista toimintaa ja metakognitioita kuvaava kirja ja siinä mielessä tieteellisesti merkittävä teos. 

Tiede alkaa vähitellen osata selittää kristillisen kulttuurin erityistä asemaa, tuon yhden kirjan vuosituhansia kestänyttä jatkumoa. Psykologian työ on selittää Raamatunkin kertomukset nykyihmisen kielellä - ja tuo työ on vasta alkanut, sillä tieteenä psykologia on suhteellisen nuori. Youtubessa kanadalaisen Jordan B Petersonin Biblical Series, muiden muassa, puhaltaa länsimaisen ajattelun maissa ”Pyhän Hengen tavoin” avatessaan Raamatun opetusten nimenomaan psykologis-biologista taustaa.

Uskon reformaatio” on sana, käsite ja ilmiö, jota pohdiskelee kristillisen kirkon taipuessa yhteiskuntien tarpeisiin. Tuhannen vuoden ajan kristinusko katolisessa muodossaan pysyi samana kunnes ei enää osannut vastata yksilön psykologisiin tarpeisiin kaiken selittäjänä. Katolisuus vaati tapojen ja lauseiden kirjaimellista tulkintaa, mutta tämä ei enää ajan henkeen älyllisesti ja käytännössä sopinutkaan. Kävimme läpi ”uskonpuhdistuksen” muun muassa Lutherin opetusten kautta, näin se historiankirjoissa kerrotaan. Millä muin sanoin tämän olisi voinut jälkipolville retorisesti kuvata  Luther, sitten historiankirjat tai Wikipedia? Tarkoittaako ”reformaatio” sanana nimenomaan uskon ”puhdistusta” lähinnä kirkon kaupallisuudesta ja symboliikallaan välikätenä toimimisesta, vaiko itse Raamatunkin kansien välissä uskon siirtämistä kirjoitetun sanan kirjaimellisesta noudattamisesta siinä ajassa elävän yksilön omaksi tulkinnaksi; kristityn ulkoa suorittamasta tapaperinteestä hänen sisäiseksi mallikseen? Tapahtuiko 1500-luvulla, Lutherin riehuessa uskon maaperällä sama tarpeellinen päivitys kuin Raamatun kertomuksen kuvaamana ajanlaskumme alun tienoilla, Jeesuksen suututtua Jerusalemin temppelissä kaupallisuuden ja tyhjien rituaalien vallattua sen? Kuinka usein tämä päivitys tapahtuu kirkon piirissä ja kuinka usein sen tulisi tapahtua erityisesti voimakkaasti muuttuvissa ympäristöissä ja kristillisissä perheissä – siis henkilökohtaisena tulkintana ja suvaitsevaisuutena ajatella uskonnollista tekstiä historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissaan tai retorisena viisauden jakamisen muotona?

Erityisesti luovan lapsen ja nuoren sielu janoaa kuulla, että hänen tavallansa pohtia maailmaa tarinoin on yhteiskunnallinen ja psykologinen tavoite -  sillä joskus tuo elämääkin suurempi tavoite voi olla hukassa ja tuoda tiedostamattomasta kumpuavaa kärsimystä yksilölle aikuisikään asti. Hitto, tavoite taitaa olla hävöksissä joskus koko nykyihmisen elämän: niin suureen ristiriitaan on artikuloitu tietoisuutemme ja arkemme rakenne ajautunut sisäänrakennetun, psykologis-biologisen maailmamme rakenteiden kanssa. Länsimainen ihminen kyseenalaistaa lakkaamatta analyyttisellä ajattelullaan elämän tarkoituksen ja merkityksen tunteen menettäneet rituaalimme, kokien yksilönä ahdistusta elämänhaasteiden edessä; kollektiivisella tasolla tämä ahdistus näyttäytyy vallitsevien moraalisääntöjen voimakkaana kyseenalaistamisena, arvotyhjyytenä, passiivisuutena työskennellä ristiriitaisen yhteiskunnan eteen, ääri-ideologioiden suosiona.

Tässä ajassa, kun tiede selittää havaintojemme maailmaa, tarvittaisiin aikuisia päivittämään kristillisyydenkin sanoma - länsimaisen ajattelun perimmäiset arvot - myös tieteellisesti ajatteleville nuorille. Ei jätetä siis tehtävää kirkon sisälle yksin kaikumaan jo nihilismiltä pelastettujen korville, vaan kerrotaan se lapsille ja nuorille teoillamme arjessa. Mitkä sinun sanasi ovat, hyvä vanhempi? Raamattu kertoo opetuksen kuten Pieni Merenneito, Prinsessa Ruusunen, Pinokkio ja Harry Potter. Taiteen ei ole tarkoituskaan olla kirjaimellista. Taiteen on tarkoitus antaa elämänhalun kipinä; jokapäiväinen leipämme - antaa jatkuvuus ja turvata evoluutio; seuraava elämälle uhrattava sukupolvi, yhteiskuntajärjestys ja taas uudet tarinoiden kertojat. 

Länsimaisen vaurauden ja vapauden keskellä varttuvan ihmisen on äärimmäisen tärkeätä olla tietoinen maailmanhistoriastamme, poliittisten ideologioiden historiasta. Maailmaa syleilevä, muutosta etsivä, globaali ihminen tahtoo edistää hyvää, mutta saattaa päätyä ristiriitaa kokiessaan toteuttamaan sitä ideologioiden jo valmiiksi pureksituilla ohjeilla, jotka ovat Nietzschen 1800-luvulla lausutuin sanoin ”Jumalan kuoltua” tappaneet 1900-luvulta lähtien miljoonia ihmisiä. Moraalinen kehitys tapahtuu yksilössä toisensa jälkeen, kotoa omaksutun mallin kautta omaksi sisäiseksi viisauden ja keskitien poluksi muovautuen, taas sukupolvi sukupolven jälkeen. Tuo prosessi vaatii yhä uudelleen kärsivälliset kulttuurin raamit: viisauden jakavat, kaikkien tuntemat kertomukset; sekä toisemme kulttuurillisen arkitiedon peiliksi kasvaaksemme kokonaisiksi. Miksi sinun kumppanisi, peilisi - tiedostamatta sitä itsekään – on siinä vieressäsi nyt kuten hän on, miksi hän elää todeksi niitä asioita joita hän elää, miksi hän artikuloi noita asioita juuri noin sanoin, miksi hän elehtii kuten elehtii ja miksi reagoi kuten hän lapsena oppi reagoimaan ja opettaa jälkikasvunsa niillä mallein?

Ihminen on tiedostamattomassaan ja tietoisuudessaan kehittynein eläin. Tuo raja on vahvuutemme ja on oleva tuhomme: on ollut kulttuurien tuho sivilisaatioiden syntyajoista lähtien. Piirtäkäämme sitä rajaa siis havaintojemme, tieteen maailman selityksin, mutta luovuuden tuoman tarpeen mukaan myös kuvaten elämän tarkoitusta taiteen ja tarinoiden keinoin. Tiedekään ei edisty ilman tuota mielikuvitusta – tieteen kehitys on tuo mielikuvitus. Tulee aina olemaan ihmisiä, joille pelkän havaintomaailman selittäminen ei anna syytä elää. Siinä missä fundamentalistisiin uskontulkintoihin pohjaavat kansakunnat näkevät länsimaisen ajattelun vapauden valtavana uhkana yhteiskuntajärjestykselle ja jollaisen ajatuksen tasolle monen kansalaisen arkipohdinta halutaan jättää - tieteen kannalta länsimainen ajatuksen kilvoittelu taas on hedelmällinen maa.

Fundamentalistiset uskontojärjestelmät  kysyvät ihan oikeutetusti, millaista jälkeä tuo epävarmuus tekee yksilöiden elämissä: jaksammeko enää tehdä elämän virstanpylväiden pakostakin vaatimaa työtä vai valitsemmeko ”vapauden”? Mille pohjalle nuori, tieteellisesti ajatteleva nuoripari perustaa perheen? Mihin pohjaa parisuhteen ja sukupuolten tasapaino, yhteistyö, luottamus ja pysyvyys, mitä on avioliitto instituutiona?  Miten tämä vaikuttaa siihen, mitä perhe ja lapset mielikuvissamme edustavat, jos pelkistymme peilaamaan esimerkiksi lasten kasvatuksen vaatimaa uhrausta vain kapitalistisen järjestelmän puitteissa? Miten tämä vaikuttaa yhteiskuntapolitiikan välittämien arvojen mukaan elävien perheenperustamishaluihin ja yksiköiden syntyvyyteen, lasten kasvatukseen? Millaisena näyttäytyy uusien sukupolvien mielenterveys, miksi joku putoaa kelkasta ensimmäisenä, mitä voimme päätellä uusien sukupolvien oppimistuloksista? Millaiseksi muuttuu työntekoon suhtautuminen, pitkäaikainen sitoutuminen? Miten arvokasta on sukupolvien välinen tiedonkulku, yhteisöllisyys, ikääntyminen? Mitä on olla kansa? Herää kysymys: onko ihmisen aivojen omaksumiskapasiteetillä rajansa?

Tuskallisen mielenkiintoinen ilmiö on tieteellisen ajattelun maissa syntynyt identiteettipolitiikka, kun kulttuurien kauneimman kruunun – suvaitsevaisuuden - ruokkimat lapset saavat äänen mutta analyyttisen ajattelun koulutusprosessissa mennäänkin metsään, ehkäpä jo ensimmäisellä taipaleella. Vanhemmat ovat syystäkin huolissaan myös internetin ja sosiaalisen median tuomasta keskittymiskyvyn puutteesta ja nopeasta, mutta hetkellisestä tarpeiden tyydyttämisestä, yksioikoisista vastauksista, pinnallisista ja yksipuolisista roolimalleista. Voi vain toivoa, että tietotulva luo niin rakentavan ristiriidan nuorelle, että moraalinen kehitys nopeutuu – onhan tämäkin mahdollista, mutta ainoastaan jos pystymme pitämään sananvapaudesta kiinni. Sanan vapaus on ajattelun vapautta, ja joka ajatuksen ääneen mainitseminen vaaditaan tieteellisen totuuden muodostamiseen selkeäksi ja perustelluksi tieksi eteemme. Elämme ajassa, jossa tarvitaan johdonmukaista koulun tieteellistä opetussuunnitelmaa sekä vanhempien ja yhteisön moraalista ohjausta näkemään valeuutisten ja ideologioiden värittämien todellisuudentulkintojen läpi.

Siihen miten ideologiat kohtaavat, emme ole määritelleet vielä vastausta. Kristillinen ideologia neuvoo kääntämään toisen posken ja kuuntelemaan mitä toisella on sanottavaa. Käännyttäjän tullessa ovelleni kiitän huolenpidosta ja sanon että täällä kuulutaan jo kirkkoon. Jos tavoite on evolutiivinen jatkuvuus ja elämänilo, niin on hänkin luovuudessaan jo ainakin etsimässä sitä, jos ei jo perillä. Kaunis kiitos toimii johonkin pisteeseen asti myös politiikassa, mutta ei tieteellä rakennettu yhteiskuntammekaan osaa vielä selkeästi eritellä uskonnonvapautta johdonmukaisen käytännöllisesti instituutioissamme. Kristillispohjaisen ilmaisunkin on annettava säilyä, jotta sen moraaliopetus - kyky suojella elämää - ei kuole. Suomalaiset puhuvat vielä kristillisten perinteiden säilyttämisen puolesta julkisessakin keskustelussa hanakammin kuin monet muut, kauemmin vapaiden maiden arvoista ja huolettomuudestakin nauttineet kansat. Ehkä puolustamme uskonnollisen perinteen asemaa niin kauan, kunnes osaamme vakuuttavammin perustella tieteellä elämän tarkoituksen?

Tiedon ollessa globaalia, voimme suunnata katseemme tulevaisuutta ennustaaksemme ja sen toimivuutta arvioidaksemme pienemmän tai suuremman aavan meren tuolle puolen. Miten ruoho saadaan kasvamaan omalla tontilla viheriöiden? Onko maa vain niin vahva kuin sen kansa on yhtenäinen?

Maapallomme alkaa todella tarvita yhteiset, diplomaattiset teemat ja globaalit tavoitteet. Tarvitsemme kipeästi vastapuolen mielipiteen suvaitsevaa, tieteellistä  vuoropuhelua, ja länsimainen ajattelu todella antaa aidolle vuorovaikutukselle tieteellä perustellun tilan.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat